Niin on elämä seesteistä tämän ihanan samettiturvan kanssa.

Kuvaaja Mari Salmenhaara

Olemme nyt viisi viikkoa tutustuneet toisiimme ja ehkä voisi sanoa, että jonkinlainen luottamus on rakentunut välillemme. Onhan Freddiellä päiviä jolloin kaikki on epämiellyttävää ja mieltä horjuttavaa, kuten riimun päähän laitto. Päätimme tallinpitäjän kanssa, että Freddie saa olla tarhassaan riimut päässä, jotta sen kanssa ei tarvitsisi taistella. Tallilla on käyty useita iltaisia juttutuokioita Freddien kanssa, kun riimuja ei vaan saa laitettua päähän.

Mut sit tämä mummu; lahjoo porkkanalla, niin saadaan riimukin päähän ihan tosta noin vaan. Nyt on huomattavasti helpompaa, kun ei tarvitse kuin naru liittää riimuun.

Olen yrittänyt nyt joka toinen päivä ainakin käydä tallilla. Operaatioon kuuluu; ruunan perusteellinen harjaus ja kapsutus, kavioiden putsaus, harjan ja hännän selvitys, suitset päähän, loimet päälle ja ulos pelloille kävelemään. Kävelyä yritämme jaksaa ainakin puoli tuntia ja matkamittari kertoo, että lenkki on noin 2 km kerrallaan. 

Kävelyllähän voi sitten tehdä kaikkea omaa kivaa, tuumaa Freddie. Voidaan ykskaks pysähtyä, tuijottaa suoraan jonnekin, nähdään muka jotakin, käännytään nopeasti ympäri, nostetaan pää ainakin kolmen metrin korkeuteen, höh, siellä mitään ollut. Jatketaan lenkkiä, yritänpäs ottaa hihasta kiinni mummua, höh, se kielsi. Okei, ei sitten, kävellään taas. 

Mutta mitä tossa maassa on? Pysähdytään haistamaan, katsotaan tarkasti, kuopaistaan kaviolla, sitten toisella, auts, toi hiiskatin naru jäi etupolven taakse... Peruutus, ei lähde pois! Mummu rauhoittelee ja Freddie pysähtyy, tuijottaa mummua... Tuo naru... Mummu tulee ja ottaa narun pois! Pelastuin, tuumaa Freddie. Hassu hevonen!

Taas jatketaan matkaa pää melkein mummun kainalossa. Jos minä pikkaisen lisään vauhtia, ajattelee Freddie, mitä tapahtuu. Mummu tiukkaa narusta ja sanoo, ei niin kovaa ei vanha mummu jaksa. Mennään tälleen hissukseen niin pysytään rinnakkain.

Yksi päivä olikin ihan kauheaa. Olimme pellon toisella laidalla, kun kaksi tallin hevosta lähti ravikärreineen lenkille. Freddie oli varmaan korkeammalla kuin koskaan ja puhina sieraimista ei meinannut loppua, niin jännittävät yhdistelmät siellä pellon toisella laidalla meni. Onneksi oli mummu lähellä ja se rauhoitteli Freddietä, että ei mitään hätää. Kaverit lähti hiitille.

Näin meidän tallipäivät kuuluu. Lenkin jälkeen riimu takaisin päähän ja tarhaan, jos vaan sää sallii. Siellä on yleensä heinää odottamassa ja Freddiehän on ihan perso ruoalle. Kun vaan saa syödä, niin ei ole mitään hätää! Tarhassa mummu vielä antaa porkkanoita, jotka hän heittelee maahan ettei ruuna-poika ala vaan näykkimään. Hienosti Freddie jää tarhaan rouskuttamaan porkkanaa ja heinää. Vesiastiakin on valmiina, jos jano yllättää.

Nyt sitten lauantaina tallinomistajan mies lupasi tarkistaa ja vuolla kaviot. Samalla hän kengittää etujalat uudestaan. Niissä on kengät ja takajaloissa ei nyt ole kenkiä. Freddie tarhaa yksin omassa tarhassaan, mutta langan takana on kolme hevoskaveria, jotta saa sekin seurustella muiden kanssa eikä ole ihan yksin.

Ensi viikon keskiviikkona eläinlääkäri tulee ultraamaan Freddien takajalan, jossa se jännevamma on. Jännittävää kuulla miten toipuminen on lähtenyt käyntiin. Hevonen ei arastele jalkaa ja näyttää kyllä jo kyllästyvän näihin mummukävelyihin. Mutta mummu on tiukka ja tottelee mitä omistaja ja eläinlääkäri sanovat!

Rauhallisesti edetään ja nautitaan toisistamme niinkauan kuin on mahdollista. Luulen, että ruunaa kovasti odotetaan takaisin omalle tallille, mutta nyt toivutaan ensin, että pääsee sitten taas oikeisiin töihin.